Olen aloitteleva bloggaaja. Ajatus oman blogin pitämiseen syntyi jo ollessani ensimmäisen lapseni kanssa äitiyslomalla. Kuitenkin omat tekstin tuottamisen taidot epäilyttivät, enkä uskaltanut silloin omaa blogia perustaa.

Olen koulutukseltani tradenomi, siis monipuolisesti koulutettu. Minun pitäisi saada töitä alalta kuin alalta, sillä tradenomihan tietää kaikesta kaiken. Kuitenkaan vakituista työpaikkaa en ole tähän 27 ikävuoteen mennessä saanut. Kaupanalalle uhrasin omasta elämästäni reilut 3 vuotta, kunnes sain ensimmäisen lapseni. Kas kummaa, määräaikaista työsuhdettani ei jatkettu enää sen jälkeen kun kerroin olevani raskaana. Tästä lannistumatta pidin koko äitiyslomani ajan silmät auki ja etsin uusia töitä itselleni. Sain määräaikaisen työpaikan kuin tilauksesta oman pikkukylän paikallislehdestä. Pidin työstäni, rohkaistauduin kirjoittamaan omana itsenäni sekä pääsin tutustumaan ihmisiin, keihin en olisi normaalioloissa koskaan tututstunut. Meillä oli mukava kahden hengen työporukka. Suunniteltiin tulevaa ja minulle olisi pitänyt olla vakipaikka tiedossa, mutta tieto toisesta raskaudesta muutti suunnitelmat. Määräaikaista sopimusta ei jatkettu vaan tilalle haluttiin etsiä joku, jolla on enemmän kokemusta alasta. Siis minun puoli vuotta oli vähemmän kokemusta kuin tilalleni valitun kolmen kuukauden kesätyöpätkä. Noh, se siitä. Elämä jatkuu, enkä kadu hetkeäkään sitä, että toinen poikamme syntyi.

Eihän minun tarvitse töistä huolehtia, kyllä maatilalla aina töitä riittää - kuuluu sanottavan hyvinkin usein siinä yhteydessä, kun mainitsen työttömyydestäni. Kyllähän niitä töitä täällä on, kun vain joku siitä sellaisen palkan maksaisi, että se koko perheen elättäisi. Tällä hetkellä meillä on parinkymmenen lehmän navetta, eikä se työllistä kuin yhden henkilön, aviomieheni. Kaiken kukkuraksi vielä pelkään lehmiä. Olen koko ikäni asunut maatilalla, jossa on lehmiä. Jo pienenä tyttönä seurasin lehmien laitumelle laskua auton takapenkillä istuien, ikkunasta varovasti kurkistellen. Pelkäsin, että lehmät juoksevat niiden kulkureittiä ohjailevien lankojen läpi ja suoraan minua päin. Kun lehmä edes katsoi suuntaan, missä auto ja sen sisällä oleva pikkutyttö istui, menin matalaksi, ettei se huomaisi minua ja säntäisi tappajanvaistoissaan minua päin. Tänä päivänä uskallan jo koskea lehmään, mutta lypsylle en kykene. Jos joku kysyy käynkö lypsyllä, niin on helppo vastata, että en käy. Polveni on operoitu 13 vuotiaana, joten en pysty kyykkimään. Tekosyy on useimmiten hyväksytty.

Nyt tämän vuoden alussa, kun jäin työttömäksi lehtihommista, aloitin suomalaisessa verkostomarkkinointialan yhtiössä itsenäisenä edustajana. Alasta on puhuttu paljon, niin hyvää kuin huonoa. Itse tutkin yhtiön taustat juurta jaksaen, selvitin ja pengoin, toimin salapoliisina. Selville sain ainoastaan sen, että yhtiöllä menee hyvin. Uskalsin allekirjoittaa edustajan paperit ja ryhdyin tuumasta toimeen. Pari ensimmäistä kuukautta meni hyvin, kontakteja syntyi, elimme kuherruskuukausia. Ajattelin, että teen hommia nyt, kun kuopus kulki turvallisesti mahassa mukana. Nyt hänen syntymänsä jälkeen hommat ovat hiukan jääneet, eivät kuitenkaan unohtuneet. Verkostomarkkinoiti alana on nimittäin kotiäidille pienellä paikkakunnalla varsin oivallinen tulomuoto. Hommia pystyy tekemään kotoa käsin. lapset voivat olla kotona, työt pystyy aikatauluttamaan itselle sopivasti. Kukaan muu ei määrää päivärytmistä kuin sitä itse. Uusia tuttavia saa melkein päivittäin, kun vain jaksaa itse nähdä vaivaa. On mukava huomata, ettei vieraat ihmiset loppujen lopuksi niin pelottavia ole, kuin mitä itse olit kuvitellut. Ei ne lehmätkään niin pelottavia oikeasti ole.

Tässä ensimmäinen blogi-postaukseni, toivottavasti piditte lukemastanne. :)